On äärimmäisen helppoa sanoa, että kutsukaa häihinne juuri ne ihmiset, joiden haluatte olevan siellä. Ennen omaa hääsuunnitteluamme puhuimme Sonjan kanssa tästä useampaan otteeseen täysin teoreettisella tasolla. Teoriamaailmassa asiat ovat helppoja ja yksinkertaisia. Rajoja on yksinkertaista vetää ja asiat ovat kovin mustavalkoisia. Useissa hääryhmissä kuitenkin käydään aina uudestaan samoja keskusteluja siitä, miten häiden vieraslista osoittautuu ehkä vaikeimmaksi asiaksi päättää. Monet pareista yllättyvät siitä, että vieraslistasta päätettäessä lähipiiristä tulee yhtäkkiä valtavasti mielipiteitä vieraslistan sisällöstä. Ehdottomasti pitää kutsua vanhempien kaikki sisarukset. Jos kutsut yhden serkuista, pitää kutsua kaikki muutkin. Sitä ei ainakaan kutsuta, koska syyt. Moni pari tuntee todellista ahdistusta vieraslistan äärellä. Omat häät eivät enää olekaan omat.

Samalla tavalla kuin kirkollisen vihkimisen valitseville pareille myös siviilivihkimisen valitseville pareille se on monesti ainoa tai se oikeimmalta tuntuva vaihtoehto. Siviilivihkimisten määrä kasvaa vuosittain suhteessa kirkolliseen vihkimiseen, mikä puolestaan kertoo siitä, että perinteisiksi mielletyt vihkimisen mallit alkavat hiljalleen murtua. Kaikille kirkko ja pappi ei ole missään nimessä “tietenkin” -vaihtoehto, jos on vaihtoehto ollenkaan.

Olen kirjoittanut paljon siitä, että hääperinteissä ei ole tilaa queer-pareille. Olen puhunut cisheteronormatiivisuudesta ja perinteiden patriarkaalisuudesta. Lienee aika mennä hieman syvemmälle tässä asiassa. Perinteisiin, näin kulttuurientutkijankin näkökulmasta, liittyy paljon voimakkaita tunteita. Niiden kyseenalaistaminen saa aikaan vastareaktion, mutta niihin mukautuminen saa myös aikaan vastareaktion. Miksi näin on? Tyhjentävää vastausta ei blogissa ole mahdollista antaa, mutta jonkinlaisen pintaraapaisun voi tehdä.

Mistä tiedän, että tämä henkilö tai palvelu on minulle turvallinen? Tämä on kysymys, jota LGBTIQA+ -ryhmiin kuuluvat ihmiset kysyvät itseltään ennen jokaista kohtaamista. Tämä kysymys kumpuaa vähemmistöstressistä ja jatkuvista syrjinnän kokemuksista.

Kyky ja mahdollisuus unelmoida on etuoikeus, jota kaikilla ei ole. Haaveilun mahdollistaa taloudellinen turva, vakaa elämäntilanne, hyvä terveys tai hyvässä hoitotasapainossa olevat sairaudet sekä tietynlainen resilienssi (kyky kestää vaikeita asioita). Jos nämä kaikki tai jokin niistä puuttuu ja tilanne jatkuu riittävän pitkään, ei resursseja unelmointiin enää ole. Tämä on surullista, sillä unelmat ja haaveet ovat yksi merkittävä tekijä toivon ylläpitämisessä.

Muunsukupuolisten ja sukupuolettomien ihmisten tunnustaminen yhteiskunnassa on olematonta. Itselle oikeaa sukupuolimerkintää ei ole mahdollista saada. Näihin sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisten olemassaoloa ei tunnusteta Suomen lainsäädännössä. Muunsukupuoliset ja sukupuolettomat kohtaavat ohittamista, kyseenalaistamista ja marginaaliin sysäämistä jokapäiväisessä elämässään. Hääala ei ole tässäkään poikkeus.

Olen useaan otteeseen kirjoittanut, että koko hääskene on cisheteronormatiivinen. Oletus siitä, että vihkipari on cis (kokee syntymässä määritellyn sukupuolen omakseen) ja hetero (vihkipari on eri sukupuolta, yleisimmin nainen ja mies) määrittelee todella vahvasti kaikkea häihin ja hääjuhlaan liittyvää vuorovaikutusta, palveluntarjontaa ja kielenkäyttöä.

Vaikka tämä hääblogi on poliittinen ja kriittinen – tai ehkä juuri sen takia – on syytä varmasti myös kertoa meidän toiveistamme ja suunnitelmistamme hääjuhlien suhteen. Menimme kihloihin 4.4.2022 Inarissa ihanan vapaapäivän päätteeksi. Kosinnan myötä häihin liittyvät haaveet ja unelmat muuttuivat konkreettisiksi suunnitelmiksi. Kuten olen kertonut, olimme molemmat tahoillamme ja yhdessä miettineet naimisiinmenoa ja hääjuhlia jo pitkään. Meille oli ja on erittäin tärkeää se, että hääjuhlasta tulee meidän näköisemme kaikilla niillä tavoilla, joihin voimme itse vaikuttaa.

Suomalaisiin hääjuhliin liittyvät perinteet ja leikit tuntuvat varmasti monesta queer-parista vaikeilta. Ne usein vahvistavat tiukkoja sukupuolirooleja ja ylläpitävät cisheteronormatiivisuutta. Hassunhauskat hupailut siivoavista ja nalkuttavista naisista tai miesluolaansa kadonneista miehistä eivät jaksa naurattaa ihmisiä, jotka murtavat roolioletuksia omassa elämässään. Nämä sterotypioita vahvistavat “leikit” eivät myöskään oikeasti palvele cisheteroita vaan rajaavat myös heidät ahtaaseen häkkiin.

Tasa-arvoisen avioliittolain voimaan tulemisen jälkeen yhä useampi samansukupuolinen ja queer-pari avioituu ja järjestää hääjuhlat. He tekevät sen samalla tavalla kuin cisheterohääparit. He valitsevat maistraatin ja kirkkovihkimisen välillä ja pohtivat pitääkö suuret juhlat vai mennäänkö vain kahdestaan syömään jonnekin. Valitsevat he miten tahansa, pitää heidän silti ottaa selvää siitä miten vihille pääsee ja miten juhlistaa vihkipäivää. Valtaosa tarjolla olevasta informaatiosta on suoraan kirjoitettu sillä oletuksella, että naimisiin menevä pari on cisnainen ja cismies. Jos hääpari ei asetu tähän rajaukseen, on tieto – se vähäinen tieto, jota on – hajallaan pitkin internettiä.

Todella usein kuulee, että LGBTIQA+ -sanasto on hirveän vaikeaa ja monimutkaista. On ihan totta, että käsitteet ja niiden määrittelyt muuttuvat ja kehittyvät, mutta niin muuttuu ja kehittyy myös arjessa käyttämämme kieli.

Meiltä on kautta rantain kysytty miksi ensinnäkään menemme naimisiin? Tarkoittaako se sitä, että mukaudumme cisheteronormatiiviseen ja patriarkaaliseen suhdemalliin? Koemmeko “velvollisuutta” virallistaa suhteemme? Kyseenalaistaminen kunniaan!