Kun olen kirjoittanut siitä, miten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt eivät näy hääskenessä, kirjoitan aina myös laajemmasta ongelmasta. Kun kirjoitan meihin kohdistuvasta syrjinnästä, vihasta ja väkivallan uhasta, kirjoitan tästä samasta ”laajasta ongelmasta”. Häivyttämällä marginalisoidut ihmisryhmät vahvistetaan juuri niitä samoja rakenteita, jotka pitävät nämä ihmisryhmät marginaalissa. Heistä tehdään äärimmäisiä toisia, outoja, vääriä. Tämä vaikeneminen on sen polun alku, mikä päättyy väkivaltaan näitä ihmisryhmiä kohtaan.

Kesäkuu on Pride-kuukausi myös täällä Suomessa. Muistan ajan, jolloin Pride oli itsellekin iloinen, glitterinen ja hurmaava juhla, johon osallistumista odotin niin kovin naiivina ja innokkaana. Joskus toivoisin, että minulla olisi kyky palata tuohon kevyeen ja nostattavaan tunteeseen, mutta se ei ole enää mahdollista. Olen liian monta kertaa ollut lukemassa tai kuuntelemassa TDoR:n (Trans Day of Remembrance/Transihmisten muistopäivä) nimilistoja vuoden aikana väkivaltaisesti kuolleista transihmisistä, nähnyt liian monta suuryritysten (ja myös pienempien) kädenlämpöisiä “Love is love” -kampanjoita ja lukenut liian monia kuumia otteita kansakunnan kolumnisteilta.

Häät ja alkoholi on aihe, jota moni juhlia järjestävä miettii kovasti. Tilataanko Saksasta? Mikä määrä riittää, jos vieraita on x-määrä? Tarjotaanko mietoja vai pitäisikö olla ihan viinaakin? Näiden “perinteisempien” kysymysten ohella moni pari miettii myös pitääkö häissä tarjota alkoholia laisinkaan. Suomalaisesta alkoholikulttuurista kuullaan puhuttavan usein humalahakuisena. Tällainen puhe ei synny tyhjästä ja väitänkin monella olevan jollain tapaa ongelmallinen suhde alkoholiin.

Kosinnan tietävät kaikki, mutta mitä on takaisin kosinta eli back proposal. Meille on ehdotettu tekstiä tästä aiheesta ja nyt yllättäen kävikin niin, että meillä on ihan henkilökohtaista kokemusta molemmista. Minä kosin Sonjaa 4.4.2022 Inarissa, Juutuanjoen alakoskella ja Sonja takaisin kosi minua 28.5.2022 Turussa, Vartiovuorenmäellä. Moni saattaa kysyä, miksi kosia takaisin; eikö se yksi kosinta tavallaan riitä. Kyllähän se riittää, mutta toisaalta ei. Queer-suhteessa pyritään purkamaan monia patriarkaalisia rakenteita ja silloin dikotomia, jossa on kosija ja kosittava – aktiivinen ja passiivinen osapuoli – ei sovi tämänkaltaisiin parisuhteisiin.

Elämme visuaalisuutta korostavassa yhteiskunnassa ja monen ihmisen suhde ruokaan jollain tasolla kompleksinen. Epärealistiset kauneusihanteet ja kapitalistinen laihdutusteollisuus pitävät huolen siitä, ettemme pysty muodostamaan häiriötöntä suhdetta ruokaan. Häiden yhteydessä puhutaan “häädieeteistä” ja juhlapäivän koittaessa saatetaan huokaista, että onneksi nyt saa syödä, kun on pukua varten pitänyt laihduttaa. Jos ruokaan liittyvä ajattelu on kompleksista, ei se häihin yhdistettynä muutu yhtään vähemmän vaikeaksi vaan kärjistyy entisestään.

Malin ja Hilja vihittiin 14.8.2021 hämärtyvässä elokuun illassa. Malin ja Hilja valitsivat siviilivihkimisen juhlapaikalla. Kun he olivat valinneet päivän ja sopineet juhlapaikan, ottivat he yhteyttä maistraattiin. He toivoivat kaksikielistä vihkimistä (suomi ja ruotsi), koska oli tärkeää, että molempien äidinkieli näkyisi ja kuuluisi sekä vihkitilaisuudessa että hääjuhlassa. Tämä aiheutti pieniä haasteita, sillä maistraatista kerrottiin kyseisen päivän olevan todella suosittu. Täysin kaksikielinen vihkijä oli vapaana vain kello 12:00 tai kello 19:00. Jos heille olisi riittänyt vihkijä, joka kykenee lukemaan kaavan ruotsiksi paperista, aikoja olisi ollut enemmän.

Monet häihin liittyvät asiat herättävät valtavasti intohimoja ja ruokailu kuuluu ehdottomasti näihin asioihin. Ruokaan liitetään valtavasti merkityksiä – se ei ole pelkkää ravintoa vaan sillä voidaan esimerkiksi joko nostaa tai pilata juhlien tunnelmaa. Kärjistän tässä vähän, mutta suomalainen juhlaruokailuperinne nojaa vahvasti pitopöytään.

Sukupuolella on ehdottomasti merkitystä, mutta ei ehkä sellaisella tavalla, mitä usein ajatellaan. On tarpeetonta sukupuolittaa esimerkiksi värejä, käyttötavaroita, töitä tai tunneilmaisua, muutamia mainitakseni. Sosiaalista vuorovaikutusta tuntuvat myös säätelevän tiukassa olevat sukupuoliroolit. Se mitä sallitaan binäärisessä sukupuolijärjestelmässä toiselle sukupuolelle onkin yllättäen sopimatonta ja väärin toiselle sukupuolelle. Tällaiset sosiaaliset rakenteet ovat ahtaita ja pakottavat ihmiset toimimaan pahimmassa tapauksessa oman hyvinvointinsa vastaisesti.

Samalla tavalla kuin kirkollisen vihkimisen valitseville pareille myös siviilivihkimisen valitseville pareille se on monesti ainoa tai se oikeimmalta tuntuva vaihtoehto. Siviilivihkimisten määrä kasvaa vuosittain suhteessa kirkolliseen vihkimiseen, mikä puolestaan kertoo siitä, että perinteisiksi mielletyt vihkimisen mallit alkavat hiljalleen murtua. Kaikille kirkko ja pappi ei ole missään nimessä “tietenkin” -vaihtoehto, jos on vaihtoehto ollenkaan.

Maria ja Siiri vihittiin 14.9.2019 Suomenlinnan kirkossa. Matka tähän tärkeään hetkeen ei kuitenkaan ollut helppo. Heille oli alusta asti selvää, että he haluavat kirkollisen vihkimisen. Keskustelin Marian kanssa erään Helsinkiläisen hotellin aulassa ja hän kertoi minulle heidän vihkitarinansa kirkollisesta vihkimisestä samansukupuolisena parina. Tämäkin tarina on kertomus ilosta ja onnesta, mutta myös surusta ja huolesta.

Susanna ja Tetti menivät naimisiin 10.8.2019 eli vain noin kaksi vuotta tasa-arvoisen avioliittolain voimaan tulemisen jälkeen. Heidät vihittiin Hirvensalon Taidekappelissa. Ennen kuin he astelivat papin eteen sanomaan toisilleen tahdon, ehtivät he tuntea pelkoa siitä, etteivät saisikaan ketään vihkimään tai löytäisi heille avoinna olevaa tilaa. Vaikka tilanne on tänään, kolmisen vuotta vihkipäivän jälkeen, jo paljon parempi sekä vihkijöiden että tilojen suhteen, ei se siltikään ole helppo.

Osa samansukupuolisista pareista haluaa kirkollisen vihkimisen tai avioliiton siunaamiseen. Vaikka teknisesti prosessi kirkollisen vihkimisen toteutumiseksi on samankaltainen eri- ja samansukupuolisilla pareilla, on se samansukupuolisten kohdalla merkittävissä kohdin erilainen. Kyse ei ole siitä, että itse prosessin askelmerkit olisivat erilaiset vaan siitä, että samansukupuoliset parit eivät voi olla varmoja siitä, että vihkiminen onnistuu omassa kotiseurakunnassa tai, että he edes löytävät sopivan papin saatikka tilat omaan vihkimiseensä.

Häihin liittyvästä pukeutumisesta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Vaatteet, representaatio, ympäristön odotukset ja kulttuuriset mallit muodostavat kokonaisuuden, jossa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvien ihmisten on joskus vaikea navigoida. On väistämätöntä, hääteollisuuden ollessa cisheteronormatiivinen, että normatiivisia odotuksia purkamaan pyrkivät hääparit joutuvat pohtimaan pukeutumiseen liittyviä asioita paljon. Vaatteet ovat yksi viestinnän muoto.

En ole lisännyt kommentointiosiota tähän blogiin, mutta olen kyllä miettinyt sitä. Blogeissa yksi merkittävä ulottuvuus on mahdollisuus keskustella ja esittää omia huomioita. Silloin, kun blogi käsittelee LGBTIQA+ -aiheita, ei kommenttiosion avaaminen ole mitenkään helppo tai kevyt juttu. Jos et tiedä mihin viittaan, niin käy katsomassa mikä tahansa vähemmistöaiheita käsittelevä uutinen tai postaus, jonka alle on mahdollista kommentoida. Kommenttikentät pursuavat vihaa marginalisoituja ihmisryhmiä kohtaan. Haluanko sitä tänne. En todellakaan.

Kuka kuvaa häät? Toivotaanko, että vieraat sekä ottavat että muistavat lähettää kuvia riittävästi? Palkataanko joku kuvaamaan? Olikos sillä yhdellä sukulaisella kamera, eikös se jotain lintuja kuvaa? Hirveän kalliita nämä hääkuvaajat! Niin paljon kysymyksiä ja hirveän vähän tyhjentäviä vastauksia.

Olen kirjoittanut paljon siitä, että hääperinteissä ei ole tilaa queer-pareille. Olen puhunut cisheteronormatiivisuudesta ja perinteiden patriarkaalisuudesta. Lienee aika mennä hieman syvemmälle tässä asiassa. Perinteisiin, näin kulttuurientutkijankin näkökulmasta, liittyy paljon voimakkaita tunteita. Niiden kyseenalaistaminen saa aikaan vastareaktion, mutta niihin mukautuminen saa myös aikaan vastareaktion. Miksi näin on? Tyhjentävää vastausta ei blogissa ole mahdollista antaa, mutta jonkinlaisen pintaraapaisun voi tehdä.

Mistä tiedän, että tämä henkilö tai palvelu on minulle turvallinen? Tämä on kysymys, jota LGBTIQA+ -ryhmiin kuuluvat ihmiset kysyvät itseltään ennen jokaista kohtaamista. Tämä kysymys kumpuaa vähemmistöstressistä ja jatkuvista syrjinnän kokemuksista.

Kyky ja mahdollisuus unelmoida on etuoikeus, jota kaikilla ei ole. Haaveilun mahdollistaa taloudellinen turva, vakaa elämäntilanne, hyvä terveys tai hyvässä hoitotasapainossa olevat sairaudet sekä tietynlainen resilienssi (kyky kestää vaikeita asioita). Jos nämä kaikki tai jokin niistä puuttuu ja tilanne jatkuu riittävän pitkään, ei resursseja unelmointiin enää ole. Tämä on surullista, sillä unelmat ja haaveet ovat yksi merkittävä tekijä toivon ylläpitämisessä.

Muunsukupuolisten ja sukupuolettomien ihmisten tunnustaminen yhteiskunnassa on olematonta. Itselle oikeaa sukupuolimerkintää ei ole mahdollista saada. Näihin sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisten olemassaoloa ei tunnusteta Suomen lainsäädännössä. Muunsukupuoliset ja sukupuolettomat kohtaavat ohittamista, kyseenalaistamista ja marginaaliin sysäämistä jokapäiväisessä elämässään. Hääala ei ole tässäkään poikkeus.

Olen useaan otteeseen kirjoittanut, että koko hääskene on cisheteronormatiivinen. Oletus siitä, että vihkipari on cis (kokee syntymässä määritellyn sukupuolen omakseen) ja hetero (vihkipari on eri sukupuolta, yleisimmin nainen ja mies) määrittelee todella vahvasti kaikkea häihin ja hääjuhlaan liittyvää vuorovaikutusta, palveluntarjontaa ja kielenkäyttöä.